Bussi on passé, metrossa on meininkiä!

Minulla on Navigo, olen siis aidosti pariisilainen. Tähän johtopäätökseen olen tullut, kun olen sompaillut ympäri Pariisin alla kulkevia tunneleita. Navigottomat paljastavat itsensä hyvin usein ulkopariisilaisiksi, jotka eivät välttämättä tunne kaupunkia hyvin eli aiheuttavat ruuhkia ja joidenka perässä ei kannata kävellä, jos on kiire. Ja mikäkö Navigo on? No metrokorttipa tietenkin!

On hassua, miten pankkikortin kokoinen, vihreä läpyskä voi tuottaa iloa niin monella tasolla, kun se on ladattu täyteen kuukausittain ja mahdollistaa sen, ettei tarvi etsiä aina kassin pohjalta ("jossain niiden nyt täällä piti olla") mitäpä muutakaan, kuin kirotun pienenkokoisia metrolippuja. Totaali-integraatioon päästään vielä varmaan jossain vaiheessa, kun kortin sujauttaa oikeaan kohtaan laukussa, jota en ole vielä löytänyt, jolloin sitä ei tarvitse edes kaivaa pois kassista, vaan vilauttaa vaan lukulaitteelle laukun läpi ja bam! olet sisällä kuin oikea pariisilainen.

Mutta se Navigosta, sillä oikea meininginlähde löytyy vasta porttien takaa. Pariisissa on 14 metrolinjaa, joista kolmentoista ohjaimissa pyörii jean-pierre ja yksi on automaattiohjattu. Tunneleissa matkustaa päivän aikana lukematon määrä Navigonsapiippailijoita ja heitä löytyy kyllä joka lähtöön. Koska olen koti-Suomessa nykyään ylpeästi lappeenrantalainen Saimaanrannan asukki, olen tottunut liikkumaan autolla joka paikkaan ja julkisia täytyy käyttää vain harvoin. Luulisi, että tämän takia olisi ollut vaikea sopeutua siihen, että on aina aikataulujen armoilla, mutta metrolinjat ovat auttaneet tottumisessa: ei koskaan tiedä, ketä tapaa ja mitä tapahtuu.

Istuin yksi aamu metrossa matkalla kouluun ja muistin kesken kaiken, että ranskan tunnille, jonne olin menossa, olikin pitänyt tehdä eräs tehtävä. Kaivoin paperit syliini, luin tehtävänannon ja totesin, että nyt menee kyllä muodot ja päätteet sekaisin niin paljon, että tarvin apua. Kunnon suomalaisena olisin tyytynyt laittamaan paperit laukkuuni, huokaissut ja jatkanut tuijottamista tasaisesti en mihinkään. Mutta koska en tahtonut antaa periksi, totesin, että tässähän sitä ollaan, metrovaunussa, joka on täynnä ranskalaisia, jotka varmasti osaavat kieltään, niin nappasin Chanel-jakkutätiä hihasta ja sanoin, että auta. Nainen katsoi ensin hassusti, mutta sitten hymyili kauniisti ja aloimme tehdä yhdessä läksyjäni. Vieressä istunut mieshenkilökin rupesi kertaamaan imperfektin päätteitä ja meillä kaikilla oli niin muukaavaa. No, tulipahan ainakin läksyt tehtyä. Eikä ne ranskalaiset sitten ollutkaan niin ruttuotsaisia kuin kuvitella saattaisi :)

Metrosta saattaa joskus myös löytyä apua koti-ikävään. Vaikka olenkin jo iso tyttö, niin silti täytyy myöntää, että yksi kerta kun istuin metrossa, niin oli oikein kova ikävä äitiä ja mietin, että mitä hänelle kuuluu. Kuinka ollakaan, metroon astui parin pysäkin päästä kulkurikitaristi, joita täällä on paljon, sähkökitaransa kanssa ja alkoi soittaa Santanan Europea, joka sattuu olemaan äitini soittoääni. Hyvä mieli oli taattu ja piti laittaa heti mammalle viestiä, kun pääsin kotiin. En tosin kertonut, että katumuusikon inspiroimana, mutta kuitenkin.

Hauskimman metromatkan maininta menee ehdottomasti kerralle, kun olimme suuntaamassa Pariisin yöhön. Meidän joukkomme koostui viidestä hilpeästä ja hyväntuulisesta ihmisestä, jotka laulelimme kotona kuuntelemaamme biisiä letkeällä meiningillä vielä metrossakin. Seuraavalta asemalta samaan vaunuun kanssamme hyppäsi samantuulinen porukka nuoria aikuisia, jotka kuulivat laulumme ja alkoivatkin kovaan ääneen laulaa yhdessä eri biisiä pilke silmäkulmassa. Tästähän otimme tietenkin haasteen vastaan ja aloitimme itse uuden biisin. Tätä jatkui monen, monen pysäkin verran ja voihan taivas, että oli hauskaa. Vaunussa istuvat "ulkopuoliset" taputtivat ja lauloivat mukana ja kannustivat omaa suosikkijoukkuettaan ja alkoivat toivoa biisejä.

Olisin vain tahtonut nähdä tapauksen niiden ihmisten silmin, jotka odottivat meidän metroamme asemalla, ja kaikissa muissa vaunuissa on rauhallista, mutta yhtäkkiä kuvaan saapuukin lauluvaunu =) Pieni hetki elämästä, mutta hauska muisto vielä taatusti kauan. Matkan hauskuuden kruunasi vielä kuitenkin se, että toisesta porukasta lähti yksi jannu mukaamme vapaaehtoisesti, koska hänen mielestään meidän meininkimme oli parempi. Mikäs siinä, uusi tuttavuus mukaan ja iltaa viettämään.

Suhtauduin ensin metromatkailuun pakollisena pahana, mutta koska ei ikinä näköjään tiedä, että milloin tulee ilahtumaan tai saamaan kylmiä väreitä metromuusikon kappalevalinnasta, olenkin alkanut suhtautumaan siihen mielummin sillä asenteella, että onpas kiva taas päästä metroilemaan. Niinhän sitä sanotaan, ettei asennetta ole vaikea muuttaa, koska se tapahtuu vain pienellä muutoksella korvien välissä :)