Sen huomaa parhaiten silloin, kun sitä ei ole.

Olen elänyt lähes viikon verran hirvittävää jännitystarinaa, jonka aikana olen ollut varma, että onnettareni on kääntänyt lopullisesti selkänsä minulle. Tämän tuskaisen viikon kuluessa on tuntunut, että olen vahingossa tipahtanut maailman reunalta alas tai vähintään menettänyt kaksi tärkeimmistä aisteistani; kotini netti ei toimi. Onnistuneesti aikaisemmin lainaamani naapurin netti ei valitettavasti toimi enää ja oman netin hankkiminen painiikin sarjassamme mission impossible: kotimme netti täytyisi aktivoida taikasauvan vilautuksella äks, joka tässä tapauksessa tarkoittaa tiettyjen tietojen luovuttamista nettifirmalle, jotta saisimme ehkä netin 3 viikon päästä. Valitettavasti kyseiset tiedot kuitenkin löytyvät ihanan vuokranantajamme kansiosta, ja hän lähti yllättäen iloiselle 10 päivän lomalle. Tässä vaiheessa elämää olen käynyt 3 kertaa mäkkärissä syömässä (ihan vaan netin, eikä yhtään herkullisen chevre-hampurilaisen takia), mutta tätä viikkotahtia matkakiloni eivät kestä kotinetittömyyttä :D Jäämme siis seuraamaan, mitä netin kanssa tapahtuu. Peukut ylös, kyllä tästä taas jotenkin päin voittajana taas selvitään.

Netittömyys tuli kuitenkin ehkä hyvään aikaan, sillä ihastuttava parempi puoliskoni saapui Pariisiin lauantai-iltana. Kolme viikkoa raastavaa erossaoloa saatiin päätökseen Gare de l’Estin juna-asemalla, kun TGV tipautti rakkauspakkaukseni keskelle Ranskan elämääni. Vietimme totta kai alkuviikon kuin kunnon turistit kiertäen kaikki mahdolliset turistirysät, mitä Pariisi päällään kantaa, mutta torstai oli ehdottomasti paras päivä.

Suuntasimme nokkamme Romen metroasemalta kohti Champs-Elyseetä, jossa hyppäsimme suoraan keskustan melskeeseen. Napsimme huviksemme kuvia ympäriinsä, kunnes huomio keskittyi poliisiin, jonka asusteet paljastuivatkin mellakkavarusteiksi, eikä siksi, miksi allekirjoittanut niitä ensin kuvaili (”Onpas tää Ranska hassu maa, kun poliiseillakin on noin muodikkaat vermeet”).  Tarkempi katselmus osoittikin, että vasemmalla puolellamme oli kuusi pakettiautollista mellakkapoliiseja ja edessämme patsastellut Jean-Pierre oli heidän pomonsa. Hivenen epäluuloisena rohkenin tuimailmeisen poliisin juttusille kysymään, että mikäs on meininki ja kannattaako tavan turistin pyöriä juuri täällä tänään. Kävellessäni häntä kohti ajattelin vitsikkäästi kysäistä, että: ”Mitäs pojat, alkoiko normaaliunivormu kyllästyttämään?”, mutta onneksi vaihdoin loistokkaan läppäni normikysymykseksi, kun ehdin poliisin puheille. Hän kertoi odottavansa mellakan alkua. Valitettavasti mielenosoitus-mellakan syy jäi käännöksen vangiksi, mutta kaikki hyvin siis ja pääsimme jatkamaan turisteiluamme aivan rauhassa. Tosin poliisi innostui juttelemaan kanssamme niin paljon, että hän suostui muutamiin turistikuviin ja olisi selvästikin halunnut vielä jatkaakin kuvaussessiota pidemmälle, mutta katsoimme parhaaksi poistua mielenosoituksen tieltä ajoissa ja jätimme hyvästit charmantille poliisille. 

Koska edellisestä Särkänniemen reissustani oli kulunut aivan liian kauan aikaa, hyppäsimme maailmanpyörään, josta näimme kaikki Pariisin maamerkit. Kun olimme maksaneet itsemme kipeäksi romanttisesta maailmanpyöräreissusta, suuntasimme puutarhan kautta Louvreen. Olimme paikalla 10 minuuttia ennen sulkemisaikaa, joten Mona Lisa ja kumppanit jäi näkemättä, mutta shoppailimme Louvren tiloissa hyvän tovin. Pienen epäuskon taiteen kehtoon kuitenkin toi se, että tiloista löytyi McDonald’s ja Apple –kauppa.

Kun selvisimme Louvren kiemuroista ulos, suuntasimme Eiffelin varjoon ilta-crepeille. Romanttisen iltaturneen muutti kuitenkin jännitysnäytelmäksi vierestä todistettu laukkuvarkaus metrossa. Vikkelä voro juoksi kuitenkin ohitsemme niin lujaa ensin varastettuaan vanhemmalta herrasväeltä käsiveskan, ettemme ehtineet reagoimaan ja leikkimään oikean elämän sankareita. 

Vielä olisi muutama päivä, ennen kuin kultaseni lähtee takaisin Suomeen, joten täytyypä listata vielä Pariisin nähtävyyksiä, joita tahdon hänen kanssaan katsella, ennen kuin väliimme jää taas paljon vettä ja maata. Huomenna on vuorossa Sacré-Coeur ja toivottavasti löydän viimein niitä "reasonable priced" -kauppoja, joita olen yrittänyt etsiä koko alkuviikon. 

Loppuviikon to do -listalla on myöskin pianobaarien etsiminen, sillä tosiaan, minulle jää viikossa neljä päivää ihan vaan vapaaseen toimintaan. Koska soitan pianoa ja viulua, niin mitä mieluisinta olisi löytää työpaikaksi hotelli, jonne pääsisi pimputtelemaan pianolla asiakkaiden iloksi iltasella vähän jätkänhumppaa. Ei muuten, mutta taskuraha ei olisi yhtään pahitteeksi shoppailubudjettiini, mutta myöskin sormeni syyhyävät jo takaisin pianon koskettimille! Joten kaikki vinkit pianobaareista ja pianisteja rekryävistä hotelleista otetaan ilolla vastaan! :) 

Vive ma maison!

Hyvät kanssaeläjät, ehdottaisin maljaa uuden asuntoni kunniaksi! Takkuisen alun jälkeen voin nyt helpottuneena huokaista uudessa ihanassa kodissani. Sain ihanan asunnon 8:sta arrondissmentistä ja jaan uuden kotini yhdessä ihanien tyttöjen; suomalaisen ja Havaijilla opiskelevan ruotsalaisen kanssa. Opiskelemme kaikki samassa koulussa ja elämä on tällä hetkellä upeaa. Kirjoitankin tätä tekstiä nyt oman marmoritakkani loisteessa, kahdella ranskalaisella parvekkeella varustetussa huoneessa ja odotan, että siivooja tulee käymään viikon lopulla ;)

Täytyy sanoa, että onneksi pystyin pitämään pääni kylmänä ja luottamaan tuuriin, sillä kaksi ja puoli viikkoa sitten seistessäni pariisilaisella kadulla juuri hylkäämäni kämpän edessä yhdessä 19-vuotiaan tutorini kanssa tuntui siltä, että koko Ranskan matka oli virhe. Nyt voin jo kuitenkin katsella taaksepäin ja todeta, että vaikka tutorini ystävällisesti piristi tuolloin tunnelmaa kertomalla, ettei usko, että löytäisin koko Pariisista uutta asuntoa nopealla aikataululla, niin olin oikeassa, kun sanoin hänelle, että luotan siihen, että jotain löytyy.

Viime viikon perjantaina pakkasin laukut entisestä asunnostani espanjalaisen ja kanadalaisen luota ja painonnostajan lihaksia vaativan metromatkan jälkeen saavuin uudelle asunnolleni. Aurinko paistoi ja lämmintä oli +15 astetta, joten kaikki hyvän päivän osatekijät olivat läsnä. Kuitenkin, jotta päivä ei olisi tuntunut liian sadulta, rullasin sitten matkalaukkuni kadulle osuneen koiranp:n päältä. Valitettavasti tämä ei jäänyt viimeiseksi tutustumiseksi kyseiseen aineeseen, sillä Pariisissa fifit saavat tehdä nähtävästi tarpeensa ihan minne vaan ja omistajat eivät selvästikään ole velvoitettuja korjaamaan niitä.

Kun sain vietyä tavarani uuteen asuntoon, päätimme entisen kämppikseni kanssa juhlistaa tätä tapahtumaa syömällä lounaan viereisellä kadulla sijaitsevan bistron terassilla. Elokuvahetki oli taattu, kun huomasin kesken syönnin, että kadun päässähän häämöttää Sacré-Coeur! Kivempaa iltalenkkipaikkaa ei olisi siis voinut toivoa!

Ulkona syöminen oli hirvittävän eksoottista helmikuussa suomalaiselle, mutta olisi taas pitänyt pitää äidin neuvot mielessä eikä istua reilua tuntia puolipukeissa syömässä ulkona, sillä siitähän seurasi kamala flunssa ja kunnon kuume. Kipitin koulun terveydenhoitajan luokse, joka puhui minulle jääräpäisesti ainoastaan ranskaa ja vaati minua tekemään samoin. Onneksi vaivani oli vain flunssa, jonka saattoi nätisti ilmaista myös elein, eikä mitään muuta, jota olisi ollut jo hankalampi selvittää =)

Kun kerran olin kipeänä, oli minulla hyvin aikaa hoitaa kotoa käsin "paperihommia". Valitettavasti olimme kuitenkin kolmen blondin kesken unohtaneet ehkä tärkeimmän asian; internetin. Koska oli lauantaipäivä, oli turha toivoa netin asennusta, joten oli pakko olla luova ja keksiä joku toinen ratkaisu. Kävin kaikki mahdollisuudet päässäni läpi ja totesin, että ainoa vaihtoehto on pyytää apua naapurilta.

Ranskankielentaitoni riitti juurikin itseni esittelyyn ja jotenkin ongelmani kuvailuun, joten päätin, että se riittää. Vedin korkokengät jalkaan, tietokoneen kainaloon ja painuin pimputtelemaan naapureiden ovikelloja. Yhden oven avasi pari tyttöä, ja kerroin heille huoleni ja pyysin saada salasanaa heidän nettiinsä. Tyttäret vaikuttivat ensin hieman pöyristyneiltä pyynnöstäni, mutta kun he huomasivat, että tuo hullu suomalainen vain vieläkin hymyilee oven pielessä, vaikka he yrittivät naureskella minulle, joten he varmastikin ajattelivat pääsevänsä parhaiten minusta eroon antamalla salasanan nettiinsä. Voilá, ongelma selvitetty!

Tämän viikon alku on mennyt täysin nukkumahommissa kuumeen takia, joten toivon, että huomenna on parempi olo, sillä olemme menossa baariin, jossa on kuulemma hyviä oluita ja simpukoita ja ranskalaisia tuodaan pöytään ilmaiseksi aina sitä mukaan, kun tilaa. Jeij! Can't go wrong with mussels!

Ihanaa viikkoa kaikille! :)

Ranskalaisuuksia

Sain tietää Pariisiin lähdöstäni melkein yli vuotta ennen kuin koko matka alkoi. Kahmin käsiini sylittäin matkaoppaita, luin vaihto-opiskelijoiden matkaraportteja ja tutkin googlemapsin avulla tulevat asuinseutuni niin läpikotaisin, että tänne päästessäni tuntui, kuin olisin kävellyt pitkin vanhoja, tuttuja alueita.

Vaikka olin mielestäni valmistautunut erittäin hyvin tuleviin koitoksiin, huomasin kuitenkin pian saapumiseni jälkeen, että kaikki maailman matkaoppaatkaan eivät auta, kun kyseessä on niinkin jännittävä metropoli kuin Pariisi.

Ensinnäkin, toivon, että joku kirjoittaisi opuksen, joka olisi suunnattu vain nuorille pohjoismaisille vaaleille neidoille. Tällaisen lukeneena olisin todennäköisesti osannut väistää takavasemmalle sitä limaisen näköistä arabikanssamatkustajaa metrossa, joka katsoi parhaaksi tehdä tuttavuutta puristamalla pikaisesti suomalaista takamustani ruuhkatunnin aikaan. Tosin, jos joku aikoo kirjoittaa tällaisen matkaoppaan, niin ehdotan, että selviytymiskeinoksi tällaisesta tilanteesta lisätään vinkiksi se, että naisten kannattaa pitää isoa ja mahdollisimman kovapohjaista käsilaukkua mukanaan. Kokemuksen perusteella ja arabimiehen äänestä päätellen tekee kipeää, kun sellaisen kanssa hutaisee mokomaa puristelijaa. Pisteenä i:n päälle on hyvä vielä katsoa tunkeilijaa ylimielisesti ja naurahtaa kylmästi. Näin häpeän tunne toiselle osapuolelle on taattu. :D 

Samaisessa matkaoppaassa voisi olla maininta yöelämäkulttuurista ja erityisesti kovaäänisestä ja hyväntuulisesta käyttäytymisestä öisin. Koska Pariisi on tungettu täyteen asuntoja, jotta kaikki halukkaat pääsisivät asumaan kyseisessä rakkauden kaupungissa, tarkoittaa se myös sitä, että vilkkaassa baarikaupunginosassakin on asuntoja ja niissä ihmisiä, jotka haluavat nukkua öisin. Täytyy mainita, että muuten niin miehekkään näköiset, usein afrikkalaistaustaiset bodenneet portsarit ovat hilpeä näky, kun he  pistävät sormensa suulle tehdäkseen merkin kuiskauksesta, kun lähdet baarista ulos. Tästä pitäisi tietenkin ymmärtää olla hiljaa ja kunnioittaa nukkuvia lähialueen asukkaita. 

Tätä muistutusta olisi ehdottomasti kannattanut kuunnella lauantai-iltana, kun lähdimme isolla joukolla pois paikallisesta yökerhosta. (Pieni vinkki muuten Pariisinmatkaajille, jotka tajuavat kesken kaupunkiloman valinneensa väärän kohteen ja tahtovat sittenkin rannalle: Bastille'n alueelta löytyy baari, joka on nimensäkin mukaisesti ranta. Lattiat ovat täynnä hiekkaa ja ilmastoinnin puute johtaa siihen, että olo on kuin turkkilaisella hiekkarannalla parhaimpana lomakautena.) Kun lähdimme tästä samaisesta yökerhosta kohti seuraavia seikkailuja, seurueemme fiilis oli niin hyvä, että kun jostain kummasta seurueeseemme liittyi mies kitaran kanssa, aloimme tietenkin kaikki laulaa yhdessä rajat ylittävää Oasiksen Wonderwall -laulua. Unohdimme kokonaan portsareiden hyssyttelyt ja annoimme palaa oikein tunteella, olimmehan juuri selvinneet noin 40-asteisesta rantabaarista ulos ihanaan viileyteen.

Kaikkia sulosävelemme eivät kuitenkaan miellyttäneet, sillä kesken laulumme kliimaksin viereisessä kerrostalossa asuva mademoiselle kyllästyi meihin ja heitti päällemme ämpärillisen vettä. Ja sitten toisen. Ja jotta hän todella sai viestinsä perille, kolmannen. Valtavan kikatuspyörremyrskyn jälkeen pahoittelimme solvauksia latelevalle naiselle lauluamme ja olimme oikeastaan tyytyväisiä siihen, että saimme vähän viilennystä kuumuuteemme! 

Yksi asioista, joista todella luin ennen matkalle lähtöäni, olivat ranskalaisen kulttuurin mukaiset kauppajonot. Muistan ajatelleeni koti-Suomen S-marketin "ruuhkajonossa" seistessäni, että kuinka hitaita jonot nyt muka voisivat olla missään muuallakaan, liiottelultahan tuo vaikuttaa! Olin väärässä. Todella väärässä. Viimeksi tänään vietin kauppajonossa 40 minuuttia ostoksinani nippu kopiopaperia ja paketti yliviivauskyniä. 

Ranskalaiset kipuavat kassatehottomuudessaan aivan uusiin sfääreihin. Asiakaspalvelun käsite on tainnut hävitä käännöksessä, sillä hymyilevät kassatyöntekijät ovat harvemmassa kuin tryffelit ja vaihtorahojen kanssa saa olla kärppänä. Itsehän yritin sönköttää "shömapel"-ranskallani paikallisen ruokakaupan kassalle, että viisikymppisestä kuuluisi saada kahvipakettiostosten jälkeen takaisin vähän enemmän kuin reilu kaksikymppinen. Kassa ei ymmärtänyt millään ja tuloksena oli vartijoiden kutsu paikalle, koska aiheutin täyden sekaannuksen kassalla. Jonossa jälkeeni odottava temperamenttinen täti papatti kovaa tahtia minulle jotain ranskaksi. Koska en ymmärtänyt sanaakaan tädin puheista, hän selvästikin ajatteli olevansa ystävällinen ja korotti ääntänsä ja jatkoi puhetta kiristynyt ilme kasvoillaan, jotta ymmärtäisin paremmin. Positiivisesti ajateltuna, ranskan kielitaitoni taisi koheta muutaman sadattelusanan verran :D Englantiahan kumpikaan näistä lähelläolevista ei suostunut puhumaan, mutta onneksi paikallehuikattu ystävällinen kassavartija ymmärsi universaalia hymyn kieltä ja sain vihdoin oikeat vaihtorahani takaisin. Opiskelijabudjetin kanssa eläminen Pariisissa opettaa olemaan tarkkana. 

Koska valitsin kurssini viisaasti, minulla on koulua vain maanantaista keskiviikkoon, joten huomenna alkaa viikonloppu ja lähdemme viettämään kavereiden kanssa turistiviikonloppua. Ensimmäisenä vuorossa on suosikkipaikkani koko Pariisissa; Notre Dame. Kellonsoittajan etsimisen jälkeen suuntaamme superhalvoille vaatekaupoille Koillis-Pariisiin ja illalla syömään ulos toivottavasti etanoita -nams!

Ihanaa ja pitkää viikonloppua odotellessa siis! Au revoir! 

Olipa kerran kanadalainen, espanjalainen ja suomalainen

Ensimmäinen viikko l`ESCE:ssä on vihdoin ohi ja nyt on aika alkaa suunnitella viikonloppua! Alkuviikosta olin varma, etten näkisi edes viikon viimeisiä päiviä Ranskassa, sillä suuttumus, jännitys ja puhdas pelko asunnottomuudesta saivat minut pistämään henkilökohtaiseen vaakakuppiini hotelliyön á 120e ja lennon kotiin 60. Onneksi kumpaakaan vaihtoehdoista ei tarvinut lopulta käyttää :) 

Ensimmäinen koulupäivä oli tiistai. Edellisen yön ystävällinen tutorini majoitti minut kotiinsa ja heitti minut vielä aamulla junalle. Siispä ängin 2 täyteen tungettua matkalaukkua, käsiveskan ja itseni paikalliseen RER-junaan ja aloitin matkani koululle. Ajattelin itsekseni sopeutuvani hienosti ranskalaisten keskelle, kunhan vain en antaisi itseäni ilmi ja puhuisi kellekään englantia. Mönkään kuitenkin meni, sillä vastapäätä istuvat muksut ottivat "salaa" kuvan allekirjoittaneesta ja sitten kikattelivat sille yhdessä. Olisi varmaan itsekin pitänyt kysyä, mikä kuvassa oli niin hauskaa ja naureskella sille itse kanssa :D 

Juna, johon nousin, olisi mennyt suoraan paikkaan, josta pääsee lentoasemalle, mutta muutaman "eiolisipitänytlähteämihinkääntyhmäänranskaan" -ajatuksen jälkeen huomasin pitäväni kädessäni puhelimen kaulanauhaa, jossa luki: "Asenne ratkaisee. Aina", joten en enää kehdannut velloa asunnottoman ihmisen itsesäälissä, vaan päätin keksiä jonkun kämpän ah niin iloisesta Pariisista! 

Pääsin koululle ja tapani mukaan tutustuin ensimmäiseen kolmeenkymmeneen ihmiseen ja kerroin asuntopulastani. Tapa toimi, sillä lunch breakin jälkeen kanadalainen tyttö tuli ilmoittamaa, että voin muuttaa heidän luoksensa 2 viikoksi, kunnes löydän paremman kämpän. Ja minähän lähdin :) 

On jännittävää asua 3 naisen kommuunissa, varsinkin, kun elät itse matkalaukkuelämää. 

Mutta palaan raportoimaan Ranskan kulttuurista myöhemmin viikonlopun aikana, nyt täytyy rientää moikkaamaan Emiliaa Champs-Elyseelle ja metromatkustaminen ei aina ole niin nopeaa kuin toivoisi. 

A tout a l'heure! :)